perjantai 28. lokakuuta 2011

Keräilystä maanviljelyn kautta riippuvaisuuteen


Tasa-arvoiset ja yhteisölliset metsästäjä-keräilijät

Ennen kuin ihmiset alkoivat pitää kotieläimiä, viljellä maata tai asua pysyvissä asumuksissa kylissä ja kaupungeissa, ruoka oli hankittava suoraan luonnosta. Silloin sekä kasvi- että eläinkunnan syvällinen ja sukupolvelta toiselle siirtyvä tuntemus oli ainoa keino selvitä.Tyypillistä metsästäjä-keräilijöiden yhteisöille oli, että saman heimon jäsenet olivat läheistä sukua keskenään, ikään kuin suuri perhe. Eri heimojen välisiä suhteita hoidettiin avioitumalla naapuriheimon jäsenten kanssa, ja samalla oman suvun perimään saatiin geneettistä vaihtelua.

Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä työt jaettiin yleensä miesten ja naisten kesken niin, että ravinnonsaanti oli mahdollisimman tehokasta, käytännöllistä ja varmaa. Koska naiset synnyttivät lapset, heidän oli pysyttävä lapsen lähettyvillä niin kauan kuin se söi rintamaitoa. Niinpä väliaikaisasumusten lähiympäristössä tehty kasvisten, sienien, marjojen ja juuresten keräily sopi hedelmällisessä iässä oleville naisille parhaiten.

Keräilyyn osallistuivat myös lapset, nuoret ja vanhukset sekä muut metsästämään kykenemättömät. Näin kaikki heimon jäsenet saattoivat tehdä jotakin itsensä ja toistensa hyväksi. Pitkät ja välillä kauaskin asumuksista vievät metsästysreissut jäivät hyväkuntoisten, nuorten miesten vastuulle. He vastasivat heimon lihan ja kalan hankinnasta.

Naisten keräilemä kasvisravinto muodosti useimmiten suurimman ja vakaimman osan päivittäisestä ravinnonsaannista. Keräilyllä saatiin ruokaa pöytään silloinkin, kun metsästysonnea ei ollut. Sen sijaan onnistuneen metsästysreissun jälkeen heimo saattoi levätä useamman päivän, koska ruokaa riitti kaikille. Metsästäjä-keräilijöiden tehokkaan työnjaon ansiota oli, että aikaa jäi myös yhdessäololle, harrastuksille, tarinoinnille ja esimerkiksi taide-esineitten teolle.

Olennaista metsästäjä-keräilijäyhteisöissä oli yhteisöllisyys. Jos ryhmän jäsen noudatti yhteisönsä sääntöjä ja tapoja, hän saattoi olla varma siitä, että myös hänestä huolehdittiin. Kun hän kohteli toisia reilusti ja teki sen, minkä ikänsä, sukupuolensa ja terveydentilansa puolesta pystyi tekemään, hän sai myös muilta reilua kohtelua ja huolenpitoa. Kaikille oli olemassa merkityksellinen rooli yhteisössä, olipa se sitten metsästys, ruoanlaitto, marjojen keräily, kalastus tai lasten vahtiminen.

Vastavuoroisuuden periaate oli hyvin tärkeä, ja myös lasten kasvatus oli koko yhteisön vastuulla. Lasten hyvinvointi oli koko yhteisön edun mukaista. Metsästäjä-keräilijät olivat moniin muihin yhteisömuotoihin verrattuna hyvin tasaväkinen ja tasa-arvoinen yhteisö. Jyrkästä työnjaosta huolimatta kaikki hankittu ruoka jaettiin tasapuolisesti kaikille ryhmän jäsenille, ja molempien sukupuolien tehtävät olivat aivan yhtä tärkeitä. Metsästäjä-keräilijöiden yhteisöjä on pidetty varsin tasa-arvoisina siksikin, että asioista päätettiin yhdessä. Keskinäinen luottamus ja yhteishenki olivat vahvat. Kaikki heimon jäsenet olivat tasapuolisesti riippuvaisia toinen toisistaan, ja yhteisön normien rikkomisesta seurasi pahimmillaan häätö. Se merkitsi usein varmaa kuolemaa. Maata ja luontoa pidettiin yhteisenä omaisuutena, ja siksi myös luontoa oli kohdeltava hyvin.

Metsästäjä-keräilijöillä ei ollut pysyviä asuntoja, vaan he vaelsivat tärkeiden saaliseläinten mukana eri alueille niin sanotun vuotuiskierron mukaan. Lisäksi he metsästivät eri vuodenaikoina eri saaliseläimiä. Ihminen on metsästäjänä taitava ja monipuolinen. Me kykenemme metsästämään koiraeläinten tapaan laumana avarassa maastossa, jolloin saalis väsytetään juoksemalla. Mutta me osaamme metsästää myös kissaeläinten tapaan metsämaastossa vaanimalla ja ottamalla saaliin kiinni yllättäen ja lyhyen takaa-ajon jälkeen.

Mitä pohjoisemmassa metsästäjä-keräilijäheimo on elänyt, sitä suurempi merkitys on ollut eläinten lihalla. Lämpimissä olosuhteissa heimot selvisivät hyvin kasviksilla ja hedelmillä, mutta pohjoisessa ihminen on aina luonnon olosuhteissa tarvinnut paljon proteiineja, rasvoja ja energiaa, eli toisin sanoen lihaa. Metsästyksestä tai kalastuksesta riippuvaisia kulttuureja, kuten monia arktisen seudun kulttuureja, on kutsuttu erikseen myös pyyntikulttuureiksi.



Paimentolaiset ja maanviljelys

Paimentolaisuus ja maanviljelys muuttivat ihmisheimojen sisäistä arvojärjestystä ja työnjakoa aikaisempaan verrattuna. Kehitys näiden kahden elintavan välillä on ollut päällekkäistä, ja monet kansat ovat olleet osittain maanviljelijöitä ja osittain karjaa kasvattavia paimentolaisia.

Vasta kun ihmisen alkoi viljellä maata ja kasvattaa karjaa pysyvillä laitumilla, kehittyivät ensimmäiset kyläyhteisöt. Aluksi monet karjankasvattajat olivat puolipaimentolaisia. He asettuivat esimerkiksi talvikuukausiksi aloilleen ja vaelsivat eläinten laidunmailla kesäkuukaudet. Monin paikoin karjankasvattajat noudattivat pitkään paimentolaiselämäntapaa, mutta viljelivät lisäksi omia peltoja itsensä ja lihakarjansa ravinnoksi.

Ensimmäiset merkit maanviljelyskulttuurista ovat ajalta 9000–8000 eaa. suurten jokien varsilta Pohjois-Afrikasta, Lähi-idästä ja Aasiasta. Maanviljelyskulttuuri ei syntynyt yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa. Vähitellen metsästäjä-keräilijät alkoivat huolehtia tiettyjen kasvien kasvuympäristöstä, esimerkiksi kastelemalla, lannoittamalla ja kitkemällä rikkaruohot niiden esiintymispaikoilta. Tällainen tehostettu keräily muuttui paikoin puutarhaviljelyksi ja sitten pysyviksi peltoviljelmiksi.

Maanviljelyskulttuurin kehittymisen myötä ihmiset alkoivat erikoistua eri työtehtäviin. Maan viljeleminen loi paljon uusi töitä ja vaati siksi joidenkin heimon jäsenten keskittyvän tuotantoon ja toisten taas töiden ja omaisuuden hallinnointiin. Enää ihmiset eivät hankkineet ruokaansa suoraan villistä ja kesyttömästä luonnosta, vaan sitä alettiin viljellä ja kasvattaa itse, omilla mailla.

Tämä kehitys synnytti ensimmäisen kerran erottelun kesytetyn ja kesyn luonnon välille, mikä nosti esiin monia muitakin kahtiajakoja. Ihmiset alkoivat unohtaa joitakin luonnossa selviytymisen taitoja ja yrttitietoutta ja jopa pelätä peltojen rajoilla kasvavaa metsää. Kasvit alettiin mieltää hyviin ruokakasveihin ja turhiin rikkakasveihin, ja metsästyksen vähetessä myös eläimet jaettiin vaarallisiin metsän petoihin ja ihmisen omistamiin, tärkeisiin kotieläimiin.

Käsitys heimon tai perheen omista maista lisäsi tarvetta myös puolustautumiselle. Eri yhteisöt alkoivat kilpailla keskenään. Turvallisuuskysymykset nousivat aikaisempaa tärkeämmiksi, kun peltojen lisäksi myös kotieläimiä ja viljavarastoja oli vartioitava. Maanviljelyskulttuurin ansiosta ihmisillä jäi ensimmäistä kertaa ruokaa yli ja varastoitavaksi myöhempää käyttöä varten.

Paimentolaiset eli nomadit kasvattivat pääasiassa karjaa ja kotieläimiä, mutta eivät asuneet pysyvissä asumuksissa. Monesti paimentolaiset kulkivat vuotuiskierron mukaan sinne, missä eläimille oli parhaiten syötävää tarjolla. He asuivat päiviä, viikkoja tai korkeintaan kuukausia yhdessä väliaikaisasumuksessa, kuten erilaisissa teltoissa, jurtissa ja tiipiissä.

Paimentolaiset ovat aina eläneet avarilla mailla, kuten kuivilla ruohoaroilla, mutta eivät metsissä. Kuuluisimpia paimentolaiskansoja ovat Mongolian hevoskansat, Itä-Afrikan masai-heimo ja Saharan beduiinit. Valtioiden rajat ja maanomistuksen muutokset ovat nykyään estäneet vanhojen paimentolaiskansojen perinteisen elämäntavan. Jos liian suurta määrää karjaa paimennetaan liian pienellä alueella, maasto kuluu käyttökelvottomaksi ja aavikoituu. Siksi paimentolaisuus ei nykypäivänä enää monin paikoin toimi, ja myös monet luonnonsuojelujärjestöt protestoivat näitä elinkeinoja vastaan.

Maanviljelyskulttuurista ja paimentolaisuudesta on ajan kanssa kehittynyt yhä enemmän kaupankäyntiin perustuvia kylä- ja kaupunkikulttuureja, joissa työnjako on erikoistunut pitkälle. Suurin osa ihmisistä toimii nykyään joissakin muissa tehtävissä kuin suoraan ruoantuotannossa eli alkutuotannossa. Siksi suurin osa ihmisistä on myös tietämättömiä siitä, miten ruokaa tai muita perushyödykkeitä tuotetaan. He ovat täysin riippuvaisia rahalla ostettavista tuotteista ja palveluista.