Tasa-arvoiset ja yhteisölliset metsästäjä-keräilijät
Ennen kuin ihmiset alkoivat pitää kotieläimiä,
viljellä maata tai asua pysyvissä asumuksissa kylissä ja kaupungeissa, ruoka
oli hankittava suoraan luonnosta. Silloin sekä kasvi- että eläinkunnan
syvällinen ja sukupolvelta toiselle siirtyvä tuntemus oli ainoa keino selvitä.Tyypillistä metsästäjä-keräilijöiden yhteisöille oli, että
saman heimon jäsenet olivat läheistä sukua keskenään, ikään kuin suuri perhe.
Eri heimojen välisiä suhteita hoidettiin avioitumalla naapuriheimon jäsenten
kanssa, ja samalla oman suvun perimään saatiin geneettistä vaihtelua.
Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä työt jaettiin yleensä miesten
ja naisten kesken niin, että ravinnonsaanti oli mahdollisimman tehokasta,
käytännöllistä ja varmaa. Koska naiset synnyttivät lapset, heidän oli pysyttävä
lapsen lähettyvillä niin kauan kuin se söi rintamaitoa. Niinpä väliaikaisasumusten
lähiympäristössä tehty kasvisten, sienien, marjojen ja juuresten keräily sopi
hedelmällisessä iässä oleville naisille parhaiten.
Keräilyyn osallistuivat myös lapset, nuoret ja vanhukset sekä
muut metsästämään kykenemättömät. Näin kaikki heimon jäsenet saattoivat tehdä
jotakin itsensä ja toistensa hyväksi. Pitkät ja välillä kauaskin asumuksista
vievät metsästysreissut jäivät hyväkuntoisten, nuorten miesten vastuulle. He
vastasivat heimon lihan ja kalan hankinnasta.
Naisten keräilemä kasvisravinto muodosti useimmiten suurimman
ja vakaimman osan päivittäisestä ravinnonsaannista. Keräilyllä saatiin ruokaa
pöytään silloinkin, kun metsästysonnea ei ollut. Sen sijaan onnistuneen metsästysreissun jälkeen heimo saattoi
levätä useamman päivän, koska ruokaa riitti kaikille. Metsästäjä-keräilijöiden
tehokkaan työnjaon ansiota oli, että aikaa jäi myös yhdessäololle,
harrastuksille, tarinoinnille ja esimerkiksi taide-esineitten teolle.
Olennaista metsästäjä-keräilijäyhteisöissä oli yhteisöllisyys.
Jos ryhmän jäsen noudatti yhteisönsä sääntöjä ja tapoja, hän saattoi olla varma
siitä, että myös hänestä huolehdittiin. Kun hän kohteli toisia reilusti ja teki
sen, minkä ikänsä, sukupuolensa ja terveydentilansa puolesta pystyi tekemään,
hän sai myös muilta reilua kohtelua ja huolenpitoa. Kaikille oli olemassa
merkityksellinen rooli yhteisössä, olipa se sitten metsästys, ruoanlaitto,
marjojen keräily, kalastus tai lasten vahtiminen.
Vastavuoroisuuden periaate oli hyvin tärkeä, ja myös lasten
kasvatus oli koko yhteisön vastuulla. Lasten hyvinvointi oli koko yhteisön edun
mukaista. Metsästäjä-keräilijät olivat moniin muihin yhteisömuotoihin
verrattuna hyvin tasaväkinen ja tasa-arvoinen yhteisö. Jyrkästä työnjaosta
huolimatta kaikki hankittu ruoka jaettiin tasapuolisesti kaikille ryhmän
jäsenille, ja molempien sukupuolien tehtävät olivat aivan yhtä tärkeitä. Metsästäjä-keräilijöiden yhteisöjä on pidetty varsin
tasa-arvoisina siksikin, että asioista päätettiin yhdessä. Keskinäinen
luottamus ja yhteishenki olivat vahvat. Kaikki heimon jäsenet olivat
tasapuolisesti riippuvaisia toinen toisistaan, ja yhteisön normien rikkomisesta
seurasi pahimmillaan häätö. Se merkitsi usein varmaa kuolemaa. Maata ja luontoa
pidettiin yhteisenä omaisuutena, ja siksi myös luontoa oli kohdeltava hyvin.
Metsästäjä-keräilijöillä ei ollut pysyviä asuntoja, vaan he
vaelsivat tärkeiden saaliseläinten mukana eri alueille niin sanotun
vuotuiskierron mukaan. Lisäksi he metsästivät eri vuodenaikoina eri
saaliseläimiä. Ihminen on metsästäjänä taitava ja monipuolinen. Me kykenemme
metsästämään koiraeläinten tapaan laumana avarassa maastossa, jolloin saalis
väsytetään juoksemalla. Mutta me osaamme metsästää myös kissaeläinten tapaan
metsämaastossa vaanimalla ja ottamalla saaliin kiinni yllättäen ja lyhyen
takaa-ajon jälkeen.
Mitä pohjoisemmassa metsästäjä-keräilijäheimo on elänyt, sitä
suurempi merkitys on ollut eläinten lihalla. Lämpimissä olosuhteissa heimot
selvisivät hyvin kasviksilla ja hedelmillä, mutta pohjoisessa ihminen on aina
luonnon olosuhteissa tarvinnut paljon proteiineja, rasvoja ja energiaa, eli
toisin sanoen lihaa. Metsästyksestä tai kalastuksesta riippuvaisia kulttuureja,
kuten monia arktisen seudun kulttuureja, on kutsuttu erikseen myös pyyntikulttuureiksi.
Paimentolaiset ja maanviljelys
Paimentolaisuus ja maanviljelys muuttivat
ihmisheimojen sisäistä arvojärjestystä ja työnjakoa aikaisempaan verrattuna.
Kehitys näiden kahden elintavan välillä on ollut päällekkäistä, ja monet kansat
ovat olleet osittain maanviljelijöitä ja osittain karjaa kasvattavia paimentolaisia.
Vasta kun ihmisen alkoi viljellä maata ja kasvattaa karjaa
pysyvillä laitumilla, kehittyivät ensimmäiset kyläyhteisöt. Aluksi monet
karjankasvattajat olivat puolipaimentolaisia. He asettuivat esimerkiksi
talvikuukausiksi aloilleen ja vaelsivat eläinten laidunmailla kesäkuukaudet.
Monin paikoin karjankasvattajat noudattivat pitkään paimentolaiselämäntapaa,
mutta viljelivät lisäksi omia peltoja itsensä ja lihakarjansa ravinnoksi.
Ensimmäiset merkit maanviljelyskulttuurista ovat ajalta
9000–8000 eaa. suurten jokien varsilta Pohjois-Afrikasta, Lähi-idästä ja
Aasiasta. Maanviljelyskulttuuri ei syntynyt yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa.
Vähitellen metsästäjä-keräilijät alkoivat huolehtia tiettyjen kasvien
kasvuympäristöstä, esimerkiksi kastelemalla, lannoittamalla ja kitkemällä
rikkaruohot niiden esiintymispaikoilta. Tällainen tehostettu keräily muuttui paikoin
puutarhaviljelyksi ja sitten pysyviksi peltoviljelmiksi.
Maanviljelyskulttuurin kehittymisen myötä ihmiset alkoivat
erikoistua eri työtehtäviin. Maan viljeleminen loi paljon uusi töitä ja vaati
siksi joidenkin heimon jäsenten keskittyvän tuotantoon ja toisten taas töiden
ja omaisuuden hallinnointiin. Enää ihmiset eivät hankkineet ruokaansa suoraan
villistä ja kesyttömästä luonnosta, vaan sitä alettiin viljellä ja kasvattaa
itse, omilla mailla.
Tämä kehitys synnytti ensimmäisen kerran erottelun kesytetyn ja
kesyn luonnon välille, mikä nosti esiin monia muitakin kahtiajakoja. Ihmiset
alkoivat unohtaa joitakin luonnossa selviytymisen taitoja ja yrttitietoutta ja
jopa pelätä peltojen rajoilla kasvavaa metsää. Kasvit alettiin mieltää hyviin
ruokakasveihin ja turhiin rikkakasveihin, ja metsästyksen vähetessä myös
eläimet jaettiin vaarallisiin metsän petoihin ja ihmisen omistamiin, tärkeisiin
kotieläimiin.
Käsitys heimon tai perheen omista maista lisäsi tarvetta myös
puolustautumiselle. Eri yhteisöt alkoivat kilpailla keskenään.
Turvallisuuskysymykset nousivat aikaisempaa tärkeämmiksi, kun peltojen lisäksi
myös kotieläimiä ja viljavarastoja oli vartioitava. Maanviljelyskulttuurin
ansiosta ihmisillä jäi ensimmäistä kertaa ruokaa yli ja varastoitavaksi
myöhempää käyttöä varten.
Paimentolaiset eli nomadit
kasvattivat pääasiassa karjaa ja kotieläimiä, mutta eivät asuneet pysyvissä
asumuksissa. Monesti paimentolaiset kulkivat vuotuiskierron mukaan sinne, missä
eläimille oli parhaiten syötävää tarjolla. He asuivat päiviä, viikkoja tai
korkeintaan kuukausia yhdessä väliaikaisasumuksessa, kuten erilaisissa
teltoissa, jurtissa ja tiipiissä.
Paimentolaiset ovat aina eläneet avarilla mailla, kuten
kuivilla ruohoaroilla, mutta eivät metsissä. Kuuluisimpia paimentolaiskansoja
ovat Mongolian hevoskansat, Itä-Afrikan masai-heimo ja Saharan beduiinit.
Valtioiden rajat ja maanomistuksen muutokset ovat nykyään estäneet vanhojen paimentolaiskansojen
perinteisen elämäntavan. Jos liian suurta määrää karjaa paimennetaan liian
pienellä alueella, maasto kuluu käyttökelvottomaksi ja aavikoituu. Siksi
paimentolaisuus ei nykypäivänä enää monin paikoin toimi, ja myös monet
luonnonsuojelujärjestöt protestoivat näitä elinkeinoja vastaan.
Maanviljelyskulttuurista ja paimentolaisuudesta on ajan kanssa
kehittynyt yhä enemmän kaupankäyntiin perustuvia kylä- ja kaupunkikulttuureja,
joissa työnjako on erikoistunut pitkälle. Suurin osa ihmisistä toimii nykyään
joissakin muissa tehtävissä kuin suoraan ruoantuotannossa eli alkutuotannossa.
Siksi suurin osa ihmisistä on myös tietämättömiä siitä, miten ruokaa tai muita
perushyödykkeitä tuotetaan. He ovat täysin riippuvaisia rahalla ostettavista
tuotteista ja palveluista.
